Edessäni ja edessäsi on ehkä blogihistoriani rehellisin kirjoitus ja samalla myös henkilökohtaisin sellainen. Rimakauhu on järkyttävä.

 Tuntui kuitenkin, että oli pakko purkaa nämä ”pirut” ulos itsestäni ja näyttää itseni kokonaan. Pyydän jo etukäteen anteeksi ”lainausmerkkien” käyttöä, mutta joskus kuvaus on helpompi kertoa näin. En vielä vuoden vaihteessa tajunnut miten merkittävä vuosi tämä minulle onkaan ja odotan sitä innokkaana. Elämä yllättää, antaa ja ottaa. Haluan ahmia jokaisen hetken, niin hyvä ja huononkin. En usko, että minua kaataa enää mikään.

Tämä on minun selviytymiseni ja minun tarinani tähän asti. Matka, joka on ihan alussa ja se vie takaisin minuksi.

<3

Ihan tavallinen päivä ja jälleen ihan taas samanlainen aamu. Ihan samanlainen kuin ne niin useat aiemmatkin. ”Minussa on vaan jokin vialla! Hullu ja en voi sitä muille näyttää. Suurentelen taas. Varmaan vaan jotain, jota minä ajattelen isommaksi kuin onkaan. Nyt vaan hymyä ja ylös, ulos, töihin! Työ on se mikä minut määrittelee ja jos siinä epäonnistun, niin mitä muutkin ajattelevat.. ei meillä ole tapana. Ja olenhan minä esillä muutenkin joka paikassa ja taas saa tutut ja sukulaiset hävetä…”

Näin minä puhuin viimeiset viisi vuotta itselleni. Joka ikinen aamu itkun läpi. En minä suunnitellut tätä näin ja eihän tämän näin pitänyt mennä.

” Tuntui että katoan…”

Olin ollut aina reipas, auttavainen ja se, joka oli aina virtaa täynnä. Osasin myös pitää hauskaa. Naimisissa olen elämäni rakkauden kanssa ja ilman häntä sekä lapsia olisin hukassa nyt, enkä kirjoittaisi tätä omaan tarinaani.

Meitä oli onnistanut ja olimme hyvissä ammateissa. Olin työssäni hyvä ja tunnollinen. Työpäivät olivat pitkiä ja usein ne venyivät aamuyön puolelle helpostikin.

Nyt jälkeen päin näen, että olen helposti istunut työkoneen ääressä päivittäin 17 tuntia ja saamaan aikaan puolisoni saattoi  olla pitkällä työmatkalla maailman toisella puolella. Kotona pitkän päivän jälkeen odotti pyykkikasa, lapset ja joku pikaisesti kyhätty ruoan tapainen..

Lasten kuulumiset tarhasta ja koulusta kuulin illalla parin tunnin varoituksella ennen nukkumaan menoa lastenhoitajalta tai mummilta tai joltakin, joka oli rekrytty nopeasti pelastamaan muuten pilalle menevä työpäivä. Työ oli tärkeintä.

Kaikki muu kaaosta ja yhtä helvettiä, mutta selvitä piti!!

”Kiltti Tyttö”

En saanut happea, en vaikka kuinka yritin hengittää. Tuntui kuin elefantti olisi istunut päälläni! Tajusin, että minulla on paniikkikohtaus! Istuin työpaikan vessassa ja puuskutin. Olin taas tehnyt virheen ja tiedostin, että väsymykseltäni en voinut sitä huomata tai sitten en vaan ollut tarpeeksi tarkka. Ladoin taas itselleni aikamoisia syytöksiä ja katumusraippoja. Minä en ole luovuttaja ja kyllä tämä tästä, kun vaan tekee hieman pidempää päivää.

En ollut nukkunut enää pitkään aikaan ja se tarkoitti, että puhuttiin vuosista. Pyörtyilin. Viimeiset kolme vuotta oli täyttä sumua. Univaje alkoi pikkuhiljaa ja varkain. En tiedosta tarkasti milloin, mutta tiedostin sen liian myöhään. Se oli jo tehnyt tuhonsa.

Viimeisen vuoden ajan nukuin noin 1, 5h maksimissaan yössä ja kaiken muun ajan ajatukset pyörivät siinä, miten voisin olla parempi. Parempi äiti, parempi kokki, parempi työntekijä, parempi ystävä, parempi laihduttaja – ihan sama kunhan olisin vain parempi ”name it” kaikessa kuin tällä hetkellä, niin olisin parempi ihminen.

Käytännössä olin univajeen aiheuttamassa humalassa lähes koko ajan. Ette usko kuinka monta päivää alkoi uudella minulla ja uudella elämän suunnalla!  Olin kaikkien JEES-tyyppien äiti – en koskaan kieltäytynyt työstä tai jos joku tarvitsi apua.

En koskaan oikeastaan ole ollut kilpailuhenkinen, mutta kilpailutin itseäni jatkuvasti ja vertasin niihin paljon parempiin ihmisiin. Tajuan tämän mantran pääni sisällä tulevan jo hyvin kaukaa menneisyydestä ja muistan fraasin ”Ei sinusta mitään tule” ” Ei sinusta ole siihen”. Olen kantanut noita kahta virkettä mukanani ja ne ovat tehneet omasta mielestäni vankilan. Ulkoiset paineet olivat valtavat ja sisältä tunsin rusentuvani kuin rusina.

Joka ikinen yö herätessäni itkin ja mietin näitä. Jossain vaiheessa olin kadottanut itseni ja muuttunut harmaaksi, itselleni olemattomaksi. En ollut enää mitään. Parempi kuin pysyn pois jaloista. Aloin eristäytyä ja en jaksanut enää keskittyä mihinkään. Näin ainoastaan tekemättömät asiat ja virheet.

”Kelvoton”

En ollut koskaan ehtinyt käydä lapsieni tarha – tai koulukeskusteluissa. Aina ne tapaamiset hoiti mieheni tai joku muu, koska minulla ei ollut aikaa sellaiseen tärkeämpiä asioita tehdessä. En myöskään koskaan ole ehtinyt käydä vanhempain illassa. En koskaan ehtinyt katsoa lapsieni matematiikan läksyjä tai kuulustella englannin sanoja. Olin surkea äiti! Ulkopuolisesti kaikki oli todella hyvin.

Tunsin ihan hirveästi pahaa mieltä ja ahdistusta asioista, joka jäi minulta tekemättä omien valintojeni vuoksi. Niitä ei kukaan muu valinnut tarkeämmäksi kuin minä. Mutta pelkäsin itse asemaani ja sen menettämistä – en halunnut kuulua siihen porukkaan ”jonka hommat jää tekemättä, kun sillä on noi lapset”…

Samaan aikaan tunsin joka kerta piston sydämessäni, kun kollega reippaasti ilmoitti olevansa estynyt, koska tänään on lapsen tärkeä meno. Olin kateellinen siitä, että joku uskalsi sanoa ”EI” ja asetti oman elämän edelle. Olinhan aina työpaikkahaastatteluissa sanonut olevani ensisijaisesti äiti – ja paskat! Kerrottakoon, että kahden ensimmäisen lapsen kanssa vietin yhteensä 3kk äitiyslomaa – sitten piti jo mennä töihin. Tätä aikaa en saa enää takaisin.

Toki jäin kotiin, jos lapsi oksensi tai oli muuten kipeä – mutta yleensä olin naimisissa läppärini kanssa ja osallistuin sujuvasti palavereihin. ”On se tehokas” sanonta hiveli kyllä, mutta sisältä kuolin joka hetki. Olin kelvoton! Miten kaikki oli päässyt tähän pisteeseen. Joululomalla ollessani etelän lämmössä ja lasten melskatessa onnellisena altaassa minä olin jossain muualla – mietin miten paljon jää töitä tekemättä. Räpsin riittävästi kuvia muistoiksi ja ostin matkamuistoja. Se siitä!

Onneksi tajusin kuitenkin vaalia parisuhdetta.

Luojalle kiitos siitä, että minulla oli edelleen mieheni! En kyllä ymmärrä välillä, kuinka hän jaksoi ”minua”. Lapseni olisivat varmaan lähteneet, jos olivat voineet asiaan vaikuttaa itse. En ikinä anna anteeksi itselleni asioita, mitä olen jättänyt tekemättä tai sanonut lapsilleni puolihorroksessa. Mutta suorittajankin piti ajaa seinään kunnolla, että tajuaa pysähtyä. Minulle pysähdys oli täydellinen.

Onneksi melkein kuolin. En olisi uskaltanut muuten aloittaa elämää.

”Tietoisuus ja Totuus”

Nyt on aika miettiä”. Näin sanoi tarkkailuosaston lääkäri, kun makasin sairaalan ensiavussa järjettömän migreenikohtauksen kourissa. Minulla oli ollut edelliset kuusi kuukautta päivittäin useita migreenikohtauksia ja joinain päivinä ne eivät edes loppuneet. Samaan aikaan kuumeilin päivittäin. Iltalämpö saattoi herkästi nousta 39 asteeseen ja makasin horkassa koko yön. Väillä tuntui kuin tukehtuisin ja sydän hakkasi korvissa. En enää muistanut asioita ja pienikin ponnistus tuntui kohtuuttomalta. Tajusin eräänä iltana sen, kun lapseni kaatoi maitolasin maitoa lattialle vahingossa. Pillahdin kauheaan itkuun ja en saanut itseäni kasattua. Tuntui siltä , kun elämä loppuisi siihen maitosotkun siivoamiseen. En halua edes ajatella, miltä lapsistani tuntui.
Kävin tuon illan jälkeen työterveyslääkärillä ja sain nukahtamista helpottavaa lääkettä. En tosin voinut sitä syödä, jos olin lasten kanssa yksin. Eli en ollenkaan. Samaan aikaan ylisuoritin edelleen ja aloin inhota rakastamaani työtä (se joka määritti minut). Sain lääkäriltä parin päivän sairaslomia ja ne olivat minun tilanteessani yhtä tyhjän kanssa. Tilanteeni oli jo paljon pahempi fyysisesti kuin tajusinkaan. Olin myös psyykkisesti täydellinen romukasa. Onneksi en sentään juonut tai polttanut tupakkaa.

Kaipasin treenaamista ja itseni viemistä äärirajoille. Olen myös urheillessa itselleni piiskuri. ”Jos ei lenkin jälkeen oksenna, niin se ei ole tarpeeksi hyvä lenkki”. Näin olin itselleni asian määritellyt.
En ollut käynyt juurikaan lenkillä tai liikkunut nuorimmaisemme syntymän jälkeen. Kaipasin tanssimista ja joskus iltaisin vetäisin tanssitossut jalkaan salaa, ihan palatakseni mielessäni tanssisaliin ja siihen tunteeseen.

Ei ole aikaa, kun on nämä ruuhkavuodet”, ”Kyllä sinä sitten joskus ehdit, kun lapset kasvaa” ja ”Mä niin tiedän ton tunteen” minulle sanottiin, kun valitin kiristäviä vaatteita.  Höpö Höpö – olisin tarvinnut tymäkän potkun ”munille” ystäviltä. Mutta osasin jo piileskellä hyvin heiltäkin. Pystyin taiturimaisesti välttelemään kaikenlaisia juhlia ja treffejä. Häpeä ja itseinho kasvoi päässäni valtaisaksi.

Söin mitä sattui ja silloin kuin oli aikaa. En tajua, miten saatoin päästää itseni tähän tilanteeseen. Elimistöni oli täysin sekaisin ja minulla oli samaan aikaan vatsa- sekä iho-oireita. Sokeuduin lopulta omalle ulkoiselle olemukselle ja annoin periksi.

Tammikuisena iltana päänsärky oli taas tajuton ja olin sitä lähes itsekin. Sain mummin hoitamaan lapsia, että pääsen lääkäriin. Lääkäriin mennessä ulisin kirjaimellisesti ja pyysin Värkkilän tippaa. Lääkäri kieltäytyi itsepintaisesti nähdessään hoitohistoriani. Olinhan edellisellä viikolla ollut jo pari yötä sairaalassa samaisesta syystä. Anelin saada särkylääkettä, että pääsisin lähtemään kotiin ”kun on ne työt” …

Hävettää näin jälkeen päin niin paljon!

Jouduin jälleen seurantaan yöksi. Olo oli kamala. Aamulla päänsärky oli hivenen helpompi, mutta lääkäri oli tuima. Olin koko yön sydänseurannassa ja sain kuulla, että minulla on todella pahat rytmihäiriöt. Lähellä sitä pahinta.

Se oli herätys. Infarkti! Se tästä vielä puuttuisi.

Kaikki tämä johtui vuosien stressistä, ylisuorittamisesta ja itseni unohtamisesta. En ollut vuosiin asettanut itsenäni ja tunteitani edelle. Olin vain keskittynyt kamppailemaan asioiden kanssa, johon en voinut vaikuttaa tai siihen, että minun on oltava jatkuvasti tehokas. Kehitin päässäni unelmia ja tavoitteita. Osan tavoitin, mutta ne eivät koskaan kuitenkaan olleet tarpeeksi tai tehneet onnelliseksi.

Minut siirrettiin sairaalasta omalle lääkärille, joka kerran minua katsoessaan tajusi. Itkin lähes tunnin lääkärin kainalossa ja kerroin kaiken. Paha olo ja vuosien kura tuli ulos. En ollut hullu. Ainoastaan hyvin väsynyt ja hukassa itseni kanssa. Lähtiessäni tunsin ensimmäistä kertaa vuosiin itsessäni jotain ja en ollut turta omalle äänelleni.

”Välähdys”

Aloin kasamaan itseäni. Aloitin pahimmasta. Annoin työn mennä. Se ei ollut hyväksi minulle ja enkä myöskään minä sille. Mieheni huomasi minussa itävän ilon ja toivon. Lapset ihmettelivät, kun oli kiinnostunut koulusta uudella tavalla. Olin läsnä. He juhlivat sitä, kun äiti oli viimein kotona! Päätin, että se mitä olin kokenut, se on minulle voimavara – mutta se ei määritä minua.

Piti kävellä kauas ja paljon ohi polun, että näkee itsensä. Enää minun ei tarvitse olla vahva ja selviytyjä, vaan tarvittaessa pyydän apua. Enää minun ei tarvitse olla JEES-tyyppi, vaan voin kieltäytyä, jos niin koen. Minulla on edelleen taskussa osaamiseni ja olen nyt paljon viisaampi käyttämään sitä. Matka on kuitenkin pitkä.

Taannoin sairaalareissuni jälkeen paikallisessa marketissa istuin kirjahyllyjen välissä ja luin Katri Syvärisen uunituoretta kirjaa ”Löydä Elämän Taika. En tiedä miten kirja löysi käteeni, mutta menetin lukiessani ajantajun. Heti ensimmäiseltä sivulta asti ajattelin, että ”toi muija on tehnyt minusta kirjan”.

Itkin ja luin kaupassa Katrin tarinaa ja omaa selviytymistä. Jokainen tavu oli identtinen omasta elämästäni. Helpotuin itsekkäästi, että en ollut yksin. Ehdin lukea 40 sivua ja näytin varsinaiselta ”alicecoopperin” siskolta, kun menin kassalle. Tämä kirja tuli tarkoituksella eteeni. Tajusin, että en todellakaan ollut hullu tai kaoottinen!

”Unelmia ja Oivalluksia”

On helpottavaa oivaltaa, että metsään on menty ja ihan itse olen sinne tieni raivannut.  En enää huuda ja soimaa itseäni siitä, koska nyt osaan välttää pahimmat risukot. Katri osasi pukea sen hienosti sanoiksi kun tekee asioita oikeista syistä ja oikealla asenteella, elämä virtaa kuin itsestään oikeaan suuntaan”.

Unelmat ovat minulle tällä hetkellä erilaisia ja samalla samoja. En enää unelmoi urasta tai rahasta, ne eivät pysty minua määrittämään – se tulee jos on tullakseen. Haluan sen tulevan ilon kautta. Se miten, se muotoutuu aikanaan. En enää juokse pakoon suorittamalla ja kämppäkin saa olla suht räjähtänyt! Who Cares (tiedän tosin, että ette usko)!

Olen vasta löytänyt risukosta takaisin polulle. Jalkani ovat kevyemmät ja jaksan enemmän. Edelleenkin olo on hauras ja rauhassa täytyy edetä. Päivittäin yritän saada itseni lenkille, jos tuntuu siltä. Teen juuri niin kuin tuntuu ja en ala tätä ”vapaaherrattaren” elämää ylisuorittamaan. Päätin, että elän tässä hetkessä ja ”sittenkun” sekä ”olisipitänyt” saa jäädä. En halua enää löytää itseäni sairaalasta sydänvalvonnasta.

Olen jälleen löytämässä itseni ja täydellinen fyysinen sekä psyykkinen burnout on opettanut paljon. On todella surullista, että näin pitkälle pitää mennä ymmärtääkseen tärkeimmät asiat. Kun aloin tajuta tilanteeni, ensimmäisen kahden viikon aikana painoni putosi lähes 9 kg. Kaikki stressimyrkyt keho on työntänyt ulos vähitellen. Olenkin sanonut, että tiedän paljonko stressi painaa.

Polku on ollut kuoppainen ja ymmärrän, että nämä muutamat viikot eivät sitä tasoita vielä. Elämä on itseni haastamista ja motivoimista oikealla tavalla jokainen aamu. Arjen onni ja niiden pienien asioiden löytäminen on vapauttava kokemus. Olen ottanut vapauden työntää kaiken negatiivisen pois ja kääntää positiivisuuden päälle. Vaikeinta on olla itselle rehellinen ja ymmärtää omat voimavarat.
Pelko, että en ikinä olisi enää mitään on edelleen olemassa. En kuitenkaan suostu sitä pakenemaan. En myöskään anna enää kenenkään hyötyä minusta ja en enää alistu. Unelmani onkin saada elää tavallista elämää ja nauttia oikeista asioista. Uskon, että asiat tulevat luokseni, jos näin on tarkoitettu.

Muistan aina viisaan ystäväni sanat ”Kukaan ei ole yksin mitään”. Me aina tarvitsemme toisiamme ja etenkin perheemme lähellemme.

Haluan vielä siteerata Katri Syväristä ja hänen kirjansa loppusanoja:
” Niin kauan kuin elät ja hengität, olet itse suuri ihme. Elämän taika alkaa sydämestäsi ja jatkuu kaikessa runsaudessa, joka ympärilläsi on”.

P&L

K