Tänään oli niin kaunis auringon paiste, että oli kiva tarttua kameraan. Kuvat eivät sinänsä liity mitenkään tekstiin, mutta ovat nyt tässä mukana. Halusin kertoa, miten olen edennyt omassa toipumisessani.

Viikkoja on vierähtänyt siitä, kun jäin kotiin. Tuosta tilanteesta voit lukea täältä. Tilanne oli silloin täydellinen romahdus. Laitoin silloin itselleni tavoitteeksi saada oma fyysinen ja henkinen kunto taas tasapainoon. Nyt puhun ja kirjoitan täällä 15kg kevyempänä kuin tammikuun alussa.

Uskomatonta mutta totta! Kun asiat alkavat mennä tiettyyn suuntaa itsestään, alkaa tapahtua luonnollinen karsiminen.Jotenkin tuntuu, että kun luovuin liiasta tekemisestä, pudotin samalla ison painon sielultani ja myös kupeiltani.

En väitä, että mikään olisi ollut millään tavoin helppoa. Oman elämän suuntaa voi etsiä, mutta en usko siihen, että absoluuttista totuutta löytyy koskaan. Elämä on haroilua ja välillä voi iskeä varpaansa kiveen. Jokainen valinta elämässä on kuin risteys, joka vie polkua johonkin suuntaan. En pysty tekemään rationaalisesti täysin oikeita valintoja, mutta pyrin tekemään ne sydämellä – sen vuoksi uskon, että valinnat ja ne polut joita tästä eteenpäin kuljen ovat oikeita. Ne tuntuvat hyvältä juuri sillä hetkellä.

Uskon karmaan ja siihen, että hyvä kiertää. Jos teet oikein muille ja samalla itsellesi, tuo se hyvää elämääsi. Viime aikoina on tapahtunut paljon ja paljon hyvää, mutta myös alakuloa. Välillä löydän itseni pelkäämästä itseäni. Tämä on uusi tunne minulle! Pelko siitä, että innostun ja olen onnellinen jostain, mikä saattaa taas suistaa oman vaunun raiteilta. Toisaalta kaipaan kovasti työelämään, mutta samalla tiedän ettei kannata kiirehtiä. Minun on opittava elämään myös itselleni ja hyväksymään tekemättömät asiat.

Nuo 15 kg ovat lähteneet kuin itsestään. En tunnista enää itseäni samaksi ihmiseksi kuin puoli vuotta sitten.

Tapoin itseäni silloin työllä ja järjettömillä tavoitteilla, paitsi myös ruokavaliolla. Minulla oli jo aiemmin todettu paha anemia (hemoglobiini 88), syy siihen oli keliakia. Käytin järjettömän paljon eineksiä, välipalapatukoita ja se tuore leipä… minun akilleen kantapääni, siitä en voinut luopua. Kun päätin maatessani sydänseurannassa etten aio kuolla vielä, jotenkin sisäsyntyisesti karsiutui kaikki roska, mitä oli työntänyt suuhuni. Minun ei tarvinnut pakottaa itseäni.
Ensimmäisenä jäi kaikki viljatuotteet, tilalle gluteenittomat. Ennen kaikkea jätin vehnän pois ja hups, paino sekä kamala turvotus alkoi sulaa heti parissa viikossa. Seuraavaksi valkoinen sokeri jäi pois. Nyt olen ollut syömättä noita myrkkyjä jo lähes kolme kuukautta. Ensimmäiset neljä viikkoa olivat pahimmat, mutta nyt ei enää tee mieli edes.

Huomasinkin, että paljon helpompaa on tervehdyttää itseään fyysisesti. Oma henkinen puoli on paljon vaikeampi tie. Kun kerroin itseni pelkäämisestä, niin tiedän sen olevan ja tulevan olemaan aina läsnä. Toisaalta se on osa minua ja itsesuojeluani.

Onneksi kaiken keskellä olen huomannut, että en ole yksin. Ystäviä ja ihmisiä, joiden en ajatellut edes ajattelevan minua (ja miksi olisi pitänyt), he ovat kannatelleet, soitelleet ja tukeneet. Ei niinkään kysyäkseen joka päivä vointiani, vaan ihan vaan kaikenkarvaista höpöttelyä. Se on mittaamattoman arvokasta.

Toipuminen on vasta alussa ja tiedostan riskin mahdollisista takapakeista. En kuitenkaan halua hokea itselleni tai muiden hokevan, ”ettei kannata” tai ”en sinuna tekisi niin”.. Tekeminen on osa minua ja minun on vain opittava tasapainottamaan oma elämäni sen kanssa.  Lasten kanssa olen nauttinut suunnattomasti kiireettömästä arjesta ja jokainen päivä saan kuulla, miten kivaa on kun äiti on kotona (vaikkakin edelleen komennan pojat siivoamaan..).

Kevät tekee jo kovasti tuloaan ja ehkäpä tässä omastakin sielusta alkaa jää vähitellen sulamaan. On tulossa kivoja projekteja, missä olen mukana. Nautin niiden tekemisestä ja se tuo paljon iloa. Kuitenkin pikku hiljaa eteenpäin!

Ihanaa viikonloppua!

K