Uusi viikko, uudet kujeet ja ajatukset!

Joskus kaapista ei tulla, vaan se räjähtää auki. Silloin se on ollut liian tiukkaan täytetty, liian pitkään.

Edellinen postaukseni oli minulle pitkän harkinnan tulos. Usein minusta (kuten monesta muustakin) nähdään vain se reipas ja päättäväinen pintapuoli. Se on yleensä tiedostamaton julkisivu, josta pidetään viimeiseen asti kiinni.

Harkitsin pitkään, että uskallanko. Annoin puolisoni lukea tekstini ennen kuin uskalsin painaa ”julkaise” nappulaa – onnekseni hän on mukanani ihan kaikessa ja tietää parhaiten, millaista vuoristorataa olen käynyt läpi.

Hänen sanansa ”Ne jotka eivät ymmärrä avoimuuttasi, niitä et tarvitse elämässäsi ja me emme yhdessä tarvitse.” , ne olivat mittaamattoman arvokkaat. On onni ja siunaus, että voit luottaa vilpittömästi ja kompata ajatuksia ihmisen kanssa, joka on paras ystäväsi, rakkautesi ja lapsiesi isä. Voit luottaa siihen, että saat tukea sekä haastetta. Toivon, että meillä jokaisella on yhtä hyvä tuuri!

Nyt kun olen ottanut hieman etäisyyttä jo tuohon viime viikon kirjoitukseeni, olen entistä varmempi siitä, että tämä täytyikin tehdä. Olen saanut valtavasti voimaa ja ymmärrystä, miksi kaikki on tapahtunut ja miten.

TABU??

Sain paljon palautetta ja yhteydenottoja! Olen todella otettu ja kiitollinen – niin, että sydämeni pakahtuu! Kiitos ihan jokaiselle suurenmoisista ajatuksista ja kiitos lukuisista viesteistä sekä kommenteista <3

 Tsemppausviestejä sain paljon ja sitten myös niitä samanlaisia tarinoita voimien loppumisesta, suorittamisesta, valvotuista öistä, mustista aukoista meidän samassa tilanteessa olevien elämässä – meitä on paljon. Enemmän kuin ajattelinkaan. Osa on juurikin samassa tilanteessa kanssani, mutta osalle tekemäni oman elämän tunnustus oli liikaa, menin ehkä kiusallisen rehelliselle puolelle, vaikka todella joitain juttuja en edes voinut tähän vetää. En tiedä, että onko tämä aihe sittenkin vielä tabu ja kiusallinen asia? Saako omien voimien loppumisesta kertoa ja murtaa ulkokuori? Sisustusbloggari joka hajosi – siis se tehopakkaus?!!!!

Elämme tehoyhteiskunnassa ja aina pitää pyrkiä parempaan. Hyvä ei riitä vaan pitää päästä erinomaiseen, aina vain kovempaa ja tehokkaammin. Samalla tavoin kuin pörssiyhtiöt tavoittelevat joka vuosi parempaa tulosta, pitääkö meidänkin pyrkiä samaan. Voiko kukaan sanoa, että tämä on minulle ihan hyvä – vähempikin on ok? Tuntuu, että meidät kilpailutetaan ihan joka asiassa. Voiko kukaan sanoa enää, että keskinkertainen riittää ja hyvä? Olen hieman ristiriitaisissa tunnelmissa. Jos kerron, että en tavoittele enempää, niin olenko kunnianhimoton? Minun mittarini ovat muuttuneet tai ehkäpä olen ”kalibroimassa” niitä uusiksi. Eri asiat näyttäytyvät eri arvoisina nyt. En vielä tiedä mihin tämä kaikki johtaa.

Tällä hetkellä elämässäni on suvantoa – ei suuria myrskyjä horisontissa. Vaikeinta on ollut pysähtyä ja olla vain – ei suunnitelmia, ei varmoja ratkaisuja ja ei hajuakaan tulevaisuudesta. Nyt minun on pakko opetella pysähtymään ja rauhoittumaan. Ehkäpä tämän jälkeen voin nähdä, mitä haluan olla ja mitä haluan tehdä. Edelleen innostun päivittäin uusista asioista, mutta nyt mukaan on tullut pelko. Pelkään sitä, että ”se” imaisee mennessään jälleen ja en pysty hahmottamaan rajoja. On siis pakko pystyä katsomaan asioita kauempaa ja rauhassa.

Tärkein prioriteettini nyt on olla läsnä lapsilleni ja saada oman fyysinen kunto paremmaksi. Uskon, että näin myös saan mieleni kirkastumaan ja kohdentumaan aikanaan oikeisiin asioihin. Ehkä tällöin pystynyt myös rakastamaan itseäni sellaisena kuin olen. Olen päättänyt olla myös avoin blogini puolella asiasta ja kertoa asioita aina silloin tällöin. Toivon, että kokemukseni tai tuntemukseni voivat olla avuksi jollekin, joka käy tätä hiljaa läpi yksin. Terapeutti en ole ja sellaiseksi en voi kenellekään ryhtyä – voin vain jakaa oman kokemukseni.

Toivottavasti se riittää – Pikkuhiljaa Valoa Kohti.

Iloa ja Valoa kaikille loppuviikolle – meillä vietetään lasten kanssa hiihtolomaa, joten lähdenkin lasteni kanssa pohjoisen mummolaan seuraavaksi.

P&L

K